Jätehuolto pääkaupunkiseudulla kautta aikojen

Varhaisten kaatopaikkojen kausi 1800-luvulta 1940-luvulle

1800-luvun loppupuolella Helsinki oli kasvanut niin suureksi, että tarvittiin varsinaisesti kaatopaikoiksi osoitettuja alueita. Näitä varhaisia kaatopaikkoja olivat muun muassa Kampinmalmin kaatopaikka (käytössä ennen vuotta 1883), Vallilan kaatopaikka Mäkelänkadusta itään (käytössä ennen vuotta 1904), Grejuksen tilan kaatopaikka (käytössä vuosina 1883-1904, Grejuksen tila sijaitsi Reijolankadusta (Grejusgatan) pohjoiseen nyk. Mannerheimintien varrella), Hietaniemen kaatopaikka (käytössä vuosina 1882-1925) ja erikseen esitelty Tapanilan kaatopaikka nykyisessä Hiidenkiven puistossa. Muitakin on voinut olla, mutta kaatopaikoista ei tuolloin pidetty kirjaa. Tunnettu Kluuvinlahden täyttökin on rakennus- ja muuta jätettä.

Nämä kaatopaikat ovat myöhempiä vaiheita ajatellen turvallisia, koska tuohon aikaan jäte oli maatuvaa. Tämän vuoksi jäte on metallin ja posliinin kaltaisia jakeita lukuunottamatta maatunut täysin. Kaatopaikka oli tuolloin jopa taloudellista toimintaa edistävä laitos, jonka osoittaa Tapanilan kaatopaikan mahdollistama kauppapuutarhatoiminta. Teollisuuden vähäisyys piti ongelmajätteen määrän hyvin vähäisenä.

Jätettä tuotettiin vähän koska tavaraa ei tohdittu heittää pois, vaan omatoimista kierrätystä harrastettiin. Espoo ja Helsingin maalaiskunta olivat tällä kaudella pääasiassa maaseutua, joten jätetuotto oli vähäistä.

Kaatopaikkojen kasvukausi ja vaarallistuminen 1940-luvulta 1960-luvulle

Jo 1930-luvulla, mutta enenevässä määrin 1940-luvulla, seudun kasvu ja teollisuuden kemikaalien monipuolistuminen aiheuttivat kaatopaikalle menevän jätteen muutoksen hajoavasta biojätteestä nykyään ongelmajätteeksi luokiteltavan aineksen suuntaan. Vanhat kaatopaikat täyttyivät 40-luvulla, ja tilalle perustettiin pieniä lyhytaikaisia kaatopaikkoja täyttöalueille kuten Jätkäsaari, Koivusaari ja Pikku-Huopalahti, "kaupunginosakaatopaikkoja" kuten Herttoniemi ja Vartiokylä sekä uusia suuremman mittakaavan kaatopaikkoja kuten Pasila. Espoossa ja Hgin maalaiskunnassa jätteen tuotto pysyi vielä vähäisempänä, joten suurkaatopaikkaa tarvittiin vain Helsingissä. Näissä kunnissa olivat käytössä pienet kyläkaatopaikat.

Kaatopaikkoja ei valvottu mitenkään ja tämän vuoksi niille tuotiin mitä tahansa. Tällä kaudella syntyikin Vartiokylän kaatopaikan erittäin saastunut jätetäyttö. Monien kemikaalien vaarallisuus ei vielä ollut tiedossa. Uusien kaatopaikkojen perustaminen ei myöskään ollut erityisen harkittua tai järjesteltyä. Kaatopaikaksi kelpasi esimerkiksi suo, jolle ei muuta käyttöä voitu löytää.

Kaatopaikkojen "kultakausi" 1960-luvun loppupuolelta 1980-luvun loppupuolelle

Tätä ajanjaksoa leimaa valtava jätteen määrän kasvu ja valvomaton kaatopaikkojen täyttö. Tämä kausi oli koko maassa klassisen suomalaisen kaatopaikan kukoistuskausi lokkeineen ja ongelmajätteineen. Kaatopaikka oli tuonaikaisen lainsäädännön mukaan kunnan vastuulla ja tämä johti siihen, että useasti kaatopaikka laitettiin mahdollisimman syrjäiseen paikkaan kunnan rajan lähelle. Näin myös seudulla, jossa tämän aikakauden kaatopaikoista Vuosaari, Iso-Huopalahti ja Seutula sijaitsevat aivan kaupunginrajan vieressä. Lainsäädäntö yhä kiinnitti huomiota lähinnä terveydellisiin seikkoihin jätehuoltoasioissa. Kaatopaikan katsottiin jopa parantavan alueen käyttöarvoa esimerkiksi soisen notkelman täyttyessä kiinteästä jätteestä. Kaatopaikan ei katsottu rajoittavan merkittävästi alueen maankäyttöä, josta todisteena oli asuntoalueen rakentaminen Vartiokylän kaatopaikalle.

Seudulla alettiin havahtua jätteen määrän aiheuttamiin ongelmiin jo muuta maata aiemmin, koska tilaa uusille kaatopaikoille oli rajatusti. Ongelmaa ratkottiin ylitäyttämällä vanhoja kaatopaikkoja (Iso-Huopalahti, Mankkaa) ja rakentamalla Kyläsaaren jätteenpolttolaitos. 80-luvulle tultaessa jätteen määrä kasvoi entisestään ja aiemmin riittävinä pidetyt suuret kaatopaikat Vuosaaressa, Mankkaalla ja Seutulassa täyttyivät.

Seudun jätehuollon järkevöittäminen annettiin tehtäväksi seutuliikennettä varten perustetulle YTV:lle, joka etsi kunnallispoliittisen kädenväännön saattamana uuden mallin seudun jätehuollolle. Valittavana oli polttolaitoksen laajennus tai uusi jättikaatopaikka. Polttolaitos Kyläsaaressa oli nostattanut vastarintaliikkeen alueen asukkaissa, joka johti laitoksen sulkemiseen. Tämä jätti seudun asukkaisiin negatiivisen mielikuvan polttolaitoksista, joten tätä vaihtoehtoa ei voitu harkita. Valittiin jättikaatopaikan perustaminen Espoon Ämmässuolle.

Lisääntyvän ympäristötietoisuuden aika

Kaatopaikkojen ongelmiin ja jätteen määrän jatkuvaan kasvuun herättiin mediassa 80-luvun puolivälissä. Vuosaaren kaatopaikkaa oli ryhdyttiin valvomaan tuotavan jätteen laadun suhteen v. 1981 ja uutta Ämmässuota on valvottu koko sen toiminta-ajan. Jätehuoltolaki ja myöhemmin jätelaki asettivat yhä tiukkeneviä määräyksiä kaatopaikkojen valvonnalle. Lakkautettuja kaatopaikkoja ei enää voitu ajatella käytettävän muuna kuin virkistysalueena. Ekokem Oy:n ongelmajätelaitoksen perustaminen Riihimäelle mahdollisti keskitetyn ongelmajätteen käsittelyn ja sen vienti kaatopaikoille kiellettiin. Direktiivi ja jätelaki esittivät neljä periaatetta, joita jätteen tuottamisessa tulee noudattaa: 1) jätteen syntyä on ehkäistävä 2) ensisijaisesti jätteen sisältämä aine on hyödynnettävä (kierrätys) 3) toissijaisesti jätteen energia-arvo on hyödynnettävä (poltto) ja 4) viimeisenä vaihtoehtona loppusijoitus jätepenkkaan.

Ämmässuolle keskitetty jätteenkäsittely Pohjoismaiden suurimpine kaatopaikkoineen aiheutti jatkuvaa narinaa lähistön asukkailta varsinkin kun kompostointilaitos on aiheuttanut hajuhaittaa. 2000-luvulla Espoo kyseenalaisti roolinsa vastata yksin hamaan tulevaisuuteen Kirkkonummen kanssa seudun lisääntyvän jätevuoren loppusijoittamisesta ja ryhdyttiin tutkimaan muita vaihtoehtoja.

"Kultakauden" kaatopaikat seudulla vaativat jälkihoitoa vieläkin runsaasti, mm. niille on jouduttu rakentamaan viemäröinti, josta huolimatta suotovesien laatua pitää tarkkailla jatkuvasti ja lisäksi on tehty kasvihuoneilmiön torjunnan takia kaatopaikkakaasun keräyslaitokset Vuosaareen, Seutulaan ja Mankkaalle.

Jätteenpolton paluu

2000-luvun ensi vuosikymmenellä ja toisen vuosikymmenen alussa käytiin kiivas keskustelu siitä, miten jäteasiat hoidetaan seudulla jatkossa. Toisella puolen olivat vihreät sidosryhmineen, jotka kannattivat mahdollisimman suurta kierrätystä materiana ja toisella taas muut, joille kelpasi moderni polttolaitos. Väittely päättyi jätteenpolton voittoon, sillä se oli ainoa keino ratkaista jätteen kierrätys EU-direktiivin mukaisesti. Voimalan toteutti Vantaan Energia Långmossebergeniin Vantaan kaakkoisnurkkaan ja se avattiin v. 2014. Voimala polttaa HSY:n ja muualla Uudellamaalla toimivan Rosk'n'Rollin toimittamat jätteet. Laitoksesta on ollut suuri hyöty niin ilmastohörhöyden suhteen, sillä se vähensi merkittävästi hiilen käyttöä Vantaan kaukolämmössä ja laitos on myös pitänyt kaukolämmön hinnan kurissa Vantaalla. Laitoksen uudenaikainen teknologia on pitänyt savukaasujen päästöhaitat minimissä eikä laitos ole myöskään aiheuttanut hajuhaittoja. Poltosta huolimatta Ämmässuolla on yhä jätteiden käsittelyä vaikkakin penkkaan sijoittamista ei enää tehdä sekajätteelle.

Tulevaisuuden jätehuolto

Tällä hetkellä Suomen jätteenkäsittelyssä on menossa valtava muutos EU-säädösten johdosta. Pienet kuntien kaatopaikat on lakkautettiin pari vuosikymmentä sitten ja jätehuolto maaseudullakin keskittyi Ämmässuon kaltaisiin suuriin jätteenkäsittelykeskuksiin, joita hoitavat suuret useiden kuntien omistamat jäteyhtiöt. Lisääntyvät kierrätysprosentit jätteenkäsittelyssä asettavat uusia haasteita kunnille ja näille yhtiöille. "Kulta-ajan" tyyppiset kaatopaikat on kaikki olleet suljettuja jo pitkään ja EU-kaatopaikan perustamiskustannusten suuruus on pakottanut kunnat keskitettyyn jätehuoltoon.

Seudulla on tiheän asutuksen vuoksi ollut mahdollista toteuttaa erillisiä jätteen keräyksiä, joita EU ajaa. 2020-luvulla isommissa taloyhtiöissä on kuusi erillistä lootaa: sekajäte polttolaitokseen (musta), biojäte Ämmässuon laitokseen (ruskea), lasi (sininen), metalli (sininen), paperi (vihreä), kartonki (tummansininen) ja muovijäte (keltainen). Kierrätyksen lisääminen johtuu EU:n tavoitteista vähentää poltettavaa jätettä 2020-luvun aikana.

Lähteenä mm. Tanja Toivola: "Kaatopaikkojen ympäristövaikutuksia ja Helsingin entisten kaatopaikkojen nykytilanne" 2001, YTV:n julkaisut ja nettisivut